Tälläisten tutkimusten ongelmana on syyn ja seurauksen määrittäminen. Tutkimustuloksia voisi tulkita myös siten, että terveet ihmiset ovat haluttuja parisuhdekumppaneita, ja hyväpalkkaiset (ja työssään menestyvät) pärjäävät (tai ovat pärjänneet) hyvin myös koulussa. Syy- ja seuraussuhteeltaan epämääräiset tutkimukset voivat kuitenkin johtaa tilanteeseen, jossa valtio alkaa tukemaan jotain toimintaa tutkimustulosten perusteella.

Suomessa tuetaan korkeakoulutusta vuonna 2010 noin 2,6 miljardilla eurolla (520 euroa per asukas). Summa ei sisällä opintotuen kustannuksia.

Korkeakoulussa menestyvät yleensä ahkerat ja älykkäät henkilöt. Samat ominaisuudet johtavat todennäköisesti menestymiseen myös työelämässä. Koulutus tuskin kuitenkaan kasvattaa ahkeruutta tai älykkyyttä.

Monilla aloilla kuten esim. insinööri- tai kauppatieteissä opiskelussa tarvittava tietosisältö on helposti saatavilla netistä, joten koulutuksen informatiivinen arvo on käynyt pieneksi. Koulutus ehkä ohjaa näistä tietolähteistä tietämättömiä tiedon pariin, mutta tämä ei ole kovin hyvä peruste nykyisen suuruiselle valtion tuelle.

Yritysten välinen kilpailu kiihtyy sitä mukaa kun hinta- ja muu vertailutiedon saatavuus helpottuu. Kilpailun kiihtymisestä seuraa se, että kilpailussa pärjäämättömien yritysten on sopeutettava toimintaansa entistä nopeammin. Tämä johtaa myös siihen että työntekjiöiden työurat muuttuvat yhä katkonaisemmiksi. Parin vuoden välein pidettävät yt-neuvottelut alkavat olla yleinen käytäntö pörssiyrityksissä.

Mikäli Suomi käyttää rahaa johonkin tuottamattomaan, laskee tämä kaikkien suomalaisten yritysten kilpailukykyä. On esitetty arvioita joiden mukaan koulutus ei nykyäänkään ole kovin kannattavaa opiskeiljoille, vaikka valtio kustantaa sen kokonaan. Mikäli koulutus on rahallisesti kannattamatonta opiskelijoille, eli koulutus pienentää tulevan työuran kokonaisansioita, on se erityisen kannattamatonta sen maksavalle valtiolle, sillä valtio menettää paitsi koulutukseen käytetyt rahat, myös saa vähemmän verotuloja työuran kokonaisansioista.

Erilaiset arvonlisäverokannat kuitenkin mahdollistavat samanlaisen veronkierron kuin erilaiset ansiotulo- ja pääomaverokannat. Esimerkiksi lääkäreillä ja asianajajilla on mahdollisuus nostaa palkkansa pääomatulona, josta peritään veroa vain 28%. Laillinen veronkierto loukkaa monien mielestä yhdenvertaisuutta.

Kaupat toteuttavat verokantaeroihin perustuvan veronkierron etukorttijärjestelmillään. Jälkikäteen myönnettävä alennus on mahdollista myöntää kaupan valitsemista tuotteista. Kauppa myöntääkin alennuksen korkeamman arvonlisäverokannan tuotteista, jolloin maksettavien verojen määrä vähenee.

Esimerkkitilanteessa asiakas ostaa kaupasta 100 eurolla 23% arvonlisäverokannan tuotteita, ja 900 eurolla 13% verokannan tuotteita. Ilman etukorttijärjestelmää kauppa joutuisi maksamaan 23% verokannan myynnistä veroa 100-100/1,23 = 18,70 euroa, ja 13% verokannan myynnistä veroa 900-900/1,13 = 103,54 euroa eli yhteensä 122,24 euroa.

Jos kauppa myöntää 1000 euron kokonaisostoksista 10% alennuksen, ja kirjanpidossaan myy kaikki 23% verokannan tuotteet nollahintaan, joutuu se maksamaan veroa vain 13% verokannan myynnin mukaan eli yhteensä 103,54 euroa.

Mikäli kauppa olisi etukorttijärjestelmän sijaan alentanut kaikkien tuotteiden hintoja 10%, maksaisi se veroa 23% verokannan tuotteista 90-90/1,23 = 16,83 euroa ja 13% verokannan tuotteista 810-810/1,13 = 93,19 euroa eli yhteensä 110,02 euroa.

Etukorttijärjestelmän mahdollistaman veronkierron avulla maksettavien arvonlisäverojen määrä tippui siis esimerkkitilanteessa 110,02 eurosta 103,54 euroon. Mikäli perussuomalaisten ajatus verokantojen eron kasvattamisesta toteutetaan, muodostuu veronkierrosta vielä tätäkin kannattavampaa.

Äänestystapaa voitaisiin kansanäänestysten osalta kehittää siten että äänestäminen muuttuisi yhä kannattavammaksi. Yksi tapa olisi ottaa käyttöön krediittipohjainen äänestysjärjestelmä.

Krediittipohjaisessa äänestysjärjestelmässä jokainen saa yhden äänen aina kun äänestys järjestetään. Mikäli ääntään ei käytä, sen voi käyttää myöhemmissä kansanäänestyksissä. Käyttämättömiä ääniä voi kertyä useita, ja ne kaikki voi käyttää vaikka yhdessä äänestyksessä, mikäli äänestykseen tulee itselle erityisen tärkeä kysymys.

Enemmistöpohjaiset kansanäänestykset eivät aina luo korkeinta mahdollista kokonaishyvinvointia. Esimerkiksi kysymys, että pitäisikö rikkaimman 10%:n omaisuus takavarikoida ja jakaa muille 90%:lle, voisi saada enemmistön taakseen. Krediittipohjainen äänestysjärjestelmä kohottaisi kokonaishyvinvointia siten, että äänestäjät voisivat käyttää äänensä juuri itselleen tärkeisiin kysymyksiin, eikä syntyisi niin helposti tilannetta jossa enemmistölle lievästi hyödyllinen, mutta vähemmistölle erittäin haitallinen päätös menisi läpi. Vähemmistö estäisi tälläiset päätökset käyttämällä niihin kaikki säästetyt äänensä, kun taas enemmistö ei saisi päätöksistä niin paljon hyötyä että kaikkien äänien käyttäminen olisi perusteltua.

1. Fiat-rahaa vastaan ei ole olemassa mitään todellista hyödykettä johon rahan voisi vaihtaa. Koska kultakannasta on luovuttu, fiat-rahan arvo perustuu ainoastaan sen käytettävyyteen vaihdon välineenä.

2. Fiat-rahan arvo laskee kun keskuspankki luo lisää rahaa. Myös yksityiset pankit saavat nykylainsäädännön puitteissa luoda lisää rahaa. Kun rahan arvo laskee, häviävät kaikki sitä omistavat.

Yksityinen raha ratkaisee edellämainitut ongelmat. Sen sijaan että vaihdon välineenä käytetään fiat-rahaa, voidaan vaihdon välineenä käyttää kaikkea pörssissä noteerattua omaisuutta.

Pörssissä noteerattua omaisuutta käytetään jo nyt vaihdon välineenä yritysmaailmassa, esim. yrityskauppoja rahoitetaan usein osakkeilla. Yksityishenkilöilläkin on teknologian kehittymisen seurauksena pian mahdollisuus luopua kokonaan fiat-rahan käytöstä.

Yksityinen raha vaatii pieniä muutoksia nykyjärjestelmään. Joko pörssinoteerattua omaisuutta tulisi voida myydä osakkeen tms. yksikön murto-osissa, tai sitten pörssiin tulisi listata pörssi-indeksiosuus jonka arvo on 0,01 euroa.

Mikäli pörssiin listattaisiin 0,01 arvoinen indeksiosuus, toimisi yksityishenkiön kaupankäynti seuraavasti:
Henkilö ostaa K-kaupasta 50 eurolla ruokaa. Henkilö maksaa ostokset pankkinsa myöntämällä pankkikortilla ja tällöin pankki myy ostohetkellä asiakkaan osakesalkusta 6 Nokian osaketta 9 eurolla, jolloin asiakkaan tilisaldo kasvaa 54 eurolla. Koska K-kauppa haluaa maksun ensisijaisesti omina osakkeinaan ja toissijaisesti pörssi-indeksiosuuksina, ostaa pankki asiakkaan tilisaldolla yhden K-kaupan osakkeen hintaan 35 euroa, sekä indeksiosuuksia 15 eurolla ja siirtää nämä K-kaupan tilille. Asiakkaan jäljelläolevilla 4 eurolla pankki ostaa indeksiosuuksia asiakkaan tilille.

Fiat-rahaa ei tarvittu kuin hyvin pienen hetken. Käytännössä pankki voi hoitaa em. osakekaupat täysin ilman rahaa käyttämällä esim. indeksiosuuksia vaihdon välineenä.

Yksityinen raha on fiat-rahaa parempi vaihdon väline, koska sillä on aina vastine. Osakkeenomistaja on oikeutettu yrityksen osaketta vastaavaan omaisuuteen sekä yrityksen tuleviin voittoihin. Yksityisen rahan etu on myös se, että pankit eivät voi luoda uutta rahaa (esim. uusia osakkeita) tyhjästä. Yrityksillä on toki oikeus laskea liikkeelle omia osakkeitaan, mutta niillä ei ole intressejä tehdä näin, sillä liikkellelaskeminen laimentaa osakkeenomistajien omistuksia. Yksityisen rahan omistaja voi myös halutessaan konvertoida rahansa esim. pörssinoteeratuiksi raaka-aineosuuksiksi, jotka vastaavat fyysisiä raaka-aine-eriä, ja joita on mahdotonta luoda tyhjästä.

Kun yksityinen raha tulee laajemmassa määrin käyttöön, menettää nykyinen fiat-raha arvonsa, sillä sitä ei enää tarvita vaihdon välineenä, mikä on ainoa peruste sen nykyiselle arvolle. Fiat-raha kannattaa siis vaihtaa muuhun omaisuuteen ennenkuin yksityinen raha tekee siitä tarpeettoman ja arvottoman.

Kaikki tiedämme, että yksilön on mahdollista saada velkansa maksettua, jos hän vain menestyy tarpeeksi hyvin tässä kilpailussa rahasta, mutta kollektiivisesti kaikkien velkojen maksu on mahdotonta, sillä rahaa ei yksinkertaisesti ole olemassa tarpeeksi, jotta kaikki lainat voitaisiin maksaa takaisin korkoineen. Jos onnistut maksamaan velkasi, se tarkoittaa, että jonkun muun velka jää pakostikin maksamatta.

Talousdemokraattien uhkakuva pitäisi paikkansa mikäli pankeilla ei olisi kuluja tai ne eivät jakaisi osinkoja, vaan niille kertyisi jatkuvasti rahaa. Käytännössä pankkien välinen kilpailu laskee pankkien saamat korkotulot lähelle pankkien kuluja, ja jäljelle jäävät voitot jaetaan osinkoina osakkeenomistajille. Pankeille ei siis jatkuvasti kerry rahaa markkinoilta, eikä kaikkien lainojen maksaminen korkoineen ole teoreettinen mahdottomuus.

Robert P. Murphy on myös kirjoittanut aiheesta blogissaan:

My modest point in this article was to correct the widespread misconception that in a system of “debt-based money,” further rounds of inflation are mathematically necessary to avoid default on previous loans. In general, this simply isn’t true, because the bankers can spend their interest payments on real goods and services, thereby returning that money to the public, which can then use it again for further debt payments.

Siirtymäkaudella valtio tulisi velvoittaa lyhentämään tietyn osuuden velkaansa, mikäli se ylittää varojen määrän. Mikäli taas varat ylittävät velat, tulisi tietty osuus niistä jakaa veronpalautuksina kansalle.

Säädös poistaisi velkarahoitteisen politikoinnin kannattavuuden, sillä kansalaiset näkisivät politiikan seuraukset vuosittain verotuksen vahvistuessa. Hyvällä politiikalla kansalaiset saisivat veronpalautuksia, huonolla eivät.

Mikäli valtio kerryttää velkaa, on tämä epäreilua tulonsiirtoa tulevilta sukupolvilta nykyiselle. Valtion ei tule myöskään kerätä omaisuutta, sillä paitsi että sekin on epäreilua tulonsiirtoa nykyiseltä sukupolvelta tuleville, on kansalaisten hyvinvointi korkeampi mikäli he saavat itse päättää omista rahoistaan.

Omaisuuden nollassapitosäädös muistuttaa tulojen ja menojen tasapainovaatimusta, joka on käytössä lähes kaikissa Yhdysvaltojen osavaltioissa. On kuitenkin parempi asettaa vaatimukseksi varojen ja velkojen yhtäsuuruus, kuin tulojen ja menojen, sillä tällöin mm. investoinnit voidaan toteuttaa nopeammin.

Tulojen ja menojen tasapainovaatimus voisi esimerkiksi estää moottoritien rakentamisen loppuun asti nopeasti tilanteessa, jossa tuloja ei ole tarpeeksi. On parempi että moottoritie voidaan rakentaa velkarahalla nopeasti loppuun, ja merkitä tien arvo ja rakentamisesta syntynyt velka taseeseen, sillä lyhyt pätkä moottoritietä ei ole kovin hyödyllinen.

Tulojen ja menojen tasapainovaatimus voisi myös luoda hallitukselle insentiivin realisoida valtion omaisuutta alihintaan tarvitessaan rahaa. Mikäli taas valtiolla olisi velvoite pitää velat ja varat yhtäsuurina, ei valtio voisi realisoida omaisuutta alle tasearvon, sillä tällöin velat ylittäisivät varat realisoinnin jälkeen.

Valtion varojen ja velkojen pitäminen yhtäsuurina ei myöskään voimistaisi suhdannevaihteluja, mikä taas seuraisi tulojen ja menojen yhtäsuuruusvaatimuksesta. Valtio voisi hyvin rakentaa infrastruktuuria suhdannekuopassa verotulojen pienentyessä, kunhan rakennushankkeiden arvo taseessa on yhtä suuri kuin niiden rakentamista varten otettu velka. Suhdannekuopassa rakentaminen on jopa kannattavaa, sillä jos rakennushankkeet voidaan toteuttaa edullisesti, ja niiden arvo ylittää myöhemmin taseeseen merkityn arvon, voidaan ylimenevä osa palauttaa kansalle veronpalautuksina.

Käytännössä tämä yhteiskuntamalli kannattaisi toteutettaa siten että yhteiskunta vuokraisi maa-alueiden käyttöoikeuksia yksityisille ja yhteisöille.

Käyvän vuokran määrittäminen kullekin maa-alueelle on ongelmallista, mutta se voitaisiin jättää omistajan tehtäväksi seuraavan mallin mukaisesti:

- Tietyin aikavälein (esim. vuoden tai useamman vuoden välein) kunkin maa-alueen nykyinen vuokralainen ilmoittaa maa-alueelle itsemäärittämänsä arvon. Valtio perii tästä ilmoitetusta arvosta tietyn osuuden (esim. 1%) vuokraa kyseiseltä vuokrakaudelta.

- Maa-alueiden hallintaoikeuksille ilmoitetut arvot ovat julkisia. Mikäli joku ulkopuolinen katsoo että maa-alue on arvokkaampi kuin mitä haltija ilmoitti, voi hän jättää maa-alueesta ostotarjouksen.

- Alkuperäinen haltija voi tämän jälkeen korottaa maa-alueelle määrittämäänsä arvoa. Tällöin haltija joutuu myös maksamaan enemmän veroa sillä alueen hallintaoikeuden arvo nousee.

- Mikäli alkuperäinen haltija ei korota tarjoustaan, ja korkeamman tarjouksen tehnyt maksaa tarjoamansa summan valtion tilille, siirtyy maa-alue korkeamman tarjouksen tehneen tahon hallintaan vuokrakauden päättyessä, ja nykyinen haltija saa kauppasumman korvaukseksi hallintaoikeudestaan. Valtio pidättää kauppasummasta veron seuraavasta hallintakaudesta.

- Maa-alueella sijaitsevan omaisuuden myymisestä voivat hallintaoikeuden myyjä ja ostaja sopia keskenään. Mikäli omaisuuden hinnasta ei päästä sopimukseen, on myyjällä oikeus purkaa alueella olevat rakennukset ja kuljettaa ne sekä muu irtain omaisuus pois.

Esitetty malli ratkaisee monia nykyisen maanomistussäädännön ongelmia, joita ovat mm. maa-alueiden tehoton käyttö, sekä maan ansioton arvonnousu yhteiskunnan kaavoitus- ja liikennepolitiikan seurauksena. Malli myös loisi maa-alueen kulloisellekin haltijalle insentiivin keksiä maalle sen arvon mukaista käyttöä.

Maan arvon verottaminen on parempi verotusmuoto kuin esim. tuloverotus, sillä tulojen verottaminen laskee motivaatiota tehdä työtä. Maan arvon verottaminen on perusteltua myös siksi että maata ei ole kukaan luonut, vaan se on yhteistä omaisuutta.

Hong Kongissa maan arvon verotus muodostaa jopa 35% verotuloista

Kun asunnon ostaja hakee pankista asuntolainan, luo pankki lainattavan rahan tyhjästä asunnon vakuusarvoa vastaan. Lainanottaja maksaa rahoilla asunnon ja asunnon myyjä tallettaa rahansa pankkiin. Pankki edelleenlainaa nämäkin rahat, ja näin syntyy luottoekspansio. Pankeilla on fyysistä rahaa vain murto-osa talletusten määrästä, joten pienikin määrä tallettajia, jotka nostavat rahansa seteleinä pankista, voivat aiheuttaa pankille rahapulan ja tätä kautta aloittaa luottoekspansion purkautumisen.

Pankit hyötyvät asuntojen hinnannoususta ja sitä seuraavasta kuplan puhkeamisesta, sillä ne saavat itselleen lainanottajien vakuuksiksi asettamat asunnot edullisesti kuplan puhjetessa. Ohessa esimerkkilaskelma aiheesta:

1. Ostat asunnon 200 000 eurolla. Maksat asunnon säästöilläsi, joita sinulla on 30 000 euroa, ja ottamalla asuntoa vastaan 170 000 euron lainan pankista.

2. Maksat pankille 50 000 euroa lainanlyhennystä sekä 20 000 euroa korkoja muutaman vuoden kuluessa.

3. Jossain vaiheessa asuntokupla puhkeaa ja asuntosi markkinahinta puolittuu 100 000 euroon. Sinulla on edelleen lainaa 120 000 euroa, mutta asuntosi arvo on enää 100 000 euroa. Koska lainan vakuusarvo ei kata jäljellä olevaa lainasummaa, pankki irtisanoo lainasi.

4. Jos et saa jostain 120 000 euroa, jonka tarvit lainan maksaaksesi, menetät asuntosi pankille. Pankki hyvittää asunnostasi sen markkina-arvon 100 000 euroa, ja jäät vielä 20 000 euroa velkaa pankille.

Lopputulos:

- Maksoit muutaman vuoden asumisestasi 100 000 euroa, ja jäit pankille velkaa vielä 20 000 euroa.

- Hyötyjiä olivat asunnon myyjä, joka sai asunnostaan hyvän hinnan, sekä pankki joka sai 20 000 euroa korkotuloja sekä asuntosi 100 000 euron hintaan, eli puoleen hintaan siitä mitä itse siitä maksoit. Pankki todennäköisesti myy asuntosi pois seuraavan nousukauden aikana tätä kalliimmalla.

Pankki voi irtisanoa lainan myös mikäli jäät kuplan puhkeamisen seurauksena työttömäksi, etkä selviä lainanlyhennyksistä.

Miten kannattaa toimia?

1. Myy asuntosi ja muu omaisuutesi ennen kuplan puhkeamista, sillä kuplan puhkeamisen jälkeen kaikki on halvempaa.

2. Osta rahoillasi jotain mikä säilyttää arvonsa. Tälläisiä ovat esim. defensiiviset osakkeet, eli yritykset jotka menestyvät kun BKT laskee.

Allaolevassa kuvassa näkyy kotitalouksien velkaantumisasteen kehitys 1975-2009:

ja seuraavassa kuvassa vanhojen kerrostaloasuntojen reaalihintaindeksi 1970-2009:

Kuvat ovat otettu Tilastokeskuksen sivuilta.

Esimerkkinä kauppojen sääntelemättömästä, mutta silti epäedullisesta sijoittumisesta voidaan pitää tilannetta jossa kaksi kioskia sijoittuu uimarannalle toistensa viereen, vaikka ensituntumalta paras ratkaisu olisi sijoittua erilleen siten että kävelymatka rannan eri osista jommallekummalle kioskille minimoituisi. Kävelymatka minimoituisi siis siten että tuhat metriä pitkällä rannalla ensimmäinen kioski sijoittuisi 250 metriä rannan toisesta päädystä, ja toinen kioski 500 metrin päähän ensimmäisestä. Tällöin asiakkaan kävelymatka lähimmälle kioskille olisi aina maksimissaan 250 metriä riippumatta siitä missä kohtaa rantaa hän on.

Erillään sijaitsevat kioskit eivät kuitenkaan välttämättä ole asiakkaan kannalta hyvä ratkaisu, sillä etäisyys vaikeuttaa kioskien hintojen ja tarjonnan vertailua. Mikäli löytyy tietyn osuuden ylittävä määrä asiakkaita, jotka jaksavat ennen ostopäätöksen tekemistä käydä vertailemassa kumpaakin kioskia, muuttuu kioskien sijoittuminen vierekkäin asiakkaiden kannalta parhaimmaksi sijoittumistavaksi.

Huutokaupassa on turha kuluttaa aikaansa mikäli osallistujia on paljon. Tällöin hinnat nousevat korkeiksi ja todennäköisyys sille, että tilaisuudesta tulisi ylipäätään ostettua mitään, laskee.

Äänestämiseen pätee sama sääntö. Mikäli äänestämisprosentti on korkea, nousevat ehdokkaiden äänimäärät suuriksi, ja yhden äänen suhteellinen vaikutusmahdollisuus laskee.

Äänestämisen kannattavuutta voi arvioida miettimällä mikä on rahasumma, jonka olisi valmis maksamaan siitä että oma ehdokas pääsee läpi. Äänestämisestä koituvan rahallisen hyödyn voi arvioida kertomalla tämän summan arvioidulla äänestämässäkäymisen tuottamalla läpimenon lisätodennäköisyydellä.

Esimerkiksi presidentinvaalien toisella kierroksella, jossa on siis vastassa kaksi ehdokasta, annetaan oletettavasti n. 3 miljoonaa ääntä. Yhden äänen tuottama ehdokkaan läpimenon lisätodennäköisyys lienee arviolta 1/100 000. Jos rahallinen hyöty oman ehdokkaan läpimenosta on arviolta 100 euroa, koituu äänestämässä käymisestä 100/100 000 = 0,001 euron rahallinen hyöty. Äänestäminen ei siis näillä alkuarvoilla ole kovin rationaalista toimintaa.

“Jos kaikki ajattelisivat noin, niin kukaan ei kävisi äänestämässä” -väitteen kuulee usein aiheesta keskusteltaessa. Tähän voi vastata vaikkapa sanomalla, että kävisi luultavasti äänestämässä, jos etukäteisarvioitu äänestysaktiivisuus alittaisi rajan jolla omasta äänestämisestä tulisi kannattavaa, tai mikäli äänestämisestä maksettaisiin äänestyspaikalla palkkio.